Linssit eivät ole monille ihmisille vieraita, ja juuri linssillä on tärkeä rooli likinäköisyyden korjauksessa ja silmälasien sovituksessa. Linsseissä on erilaisia pinnoitteita,kuten vihreät pinnoitteet, siniset pinnoitteet, sinivioletit pinnoitteet ja jopa niin kutsutut "paikalliset tyrannin kultapinnoitteet" (puhekielinen termi kullanvärisille pinnoitteille).Linssien pinnoitteiden kuluminen on yksi tärkeimmistä syistä silmälasien vaihtamiseen. Tänään tutustutaan linssien pinnoitteisiin liittyvään tietoon.
Ennen hartsilinssien keksimistä markkinoilla oli saatavilla vain lasilinssejä. Lasilinsseillä on etuja, kuten korkea taitekerroin, korkea valonläpäisykyky ja korkea kovuus, mutta niillä on myös haittoja: ne rikkoutuvat helposti, ovat painavia ja vaarallisia.
Lasilinssien puutteiden korjaamiseksi valmistajat ovat tutkineet ja kehittäneet erilaisia materiaaleja lasin korvaamiseksi linssien tuotannossa. Nämä vaihtoehdot eivät kuitenkaan ole olleet ihanteellisia – jokaisella materiaalilla on omat etunsa ja haittansa, minkä vuoksi tasapainoisen suorituskyvyn saavuttaminen, joka kattaa kaikki tarpeet, on mahdotonta. Tämä koskee jopa nykyään käytettyjä hartsilinssejä (hartsimateriaaleja).
Nykyaikaisissa hartsilinsseissä pinnoitus on olennainen prosessi.Hartsimateriaaleilla on myös monia luokituksia, kuten MR-7, MR-8, CR-39, PC ja NK-55-C.On myös lukuisia muita hartsimateriaaleja, joilla kullakin on hieman erilaiset ominaisuudet. Olipa kyseessä lasilinssi tai hartsilinssi, valon kulkiessa linssin pinnan läpi tapahtuu useita optisia ilmiöitä: heijastus, taittuminen, absorptio, sironta ja läpäisy.
Heijastamaton pinnoite
Ennen kuin valo saavuttaa linssin pinnan rajapinnan, sen valoenergia on 100 %. Kun se poistuu linssin takapinnasta ja saapuu ihmissilmään, valoenergia ei kuitenkaan ole enää 100 %. Mitä suurempi valoenergian prosenttiosuus on, sitä parempi on valonläpäisykyky ja sitä korkeampi on kuvanlaatu ja resoluutio.
Kiinteällä linssimateriaalilla heijastushäviön vähentäminen on yleinen menetelmä valonläpäisykyvyn parantamiseksi. Mitä enemmän valoa heijastuu, sitä pienempi on linssin valonläpäisykyky ja sitä huonompi on kuvanlaatu. Siksi heijastamattomuudesta on tullut keskeinen kysymys, johon on puututtava hartsilinsseissä – ja näin heijastamattomia pinnoitteita (tunnetaan myös heijastuskalvoina tai AR-pinnoitteina) levitetään linsseihin (aluksi heijastamattomia pinnoitteita käytettiin tietyissä optisissa linsseissä).
Heijastamattomissa pinnoitteissa hyödynnetään interferenssiperiaatetta. Ne johtavat päällystetyn linssin heijastamattoman kerroksen valonheijastavuuden ja sellaisten tekijöiden kuin tulevan valon aallonpituuden, pinnoitteen paksuuden, pinnoitteen taitekertoimen ja linssin alustan taitekertoimen välisen suhteen. Tämä rakenne saa pinnoitteen läpi kulkevat valonsäteet kumoamaan toisensa, mikä vähentää valoenergian hävikkiä linssin pinnalla ja parantaa kuvanlaatua ja resoluutiota.
Useimmat heijastamattomat pinnoitteet on valmistettu erittäin puhtaista metallioksideista, kuten titaanioksidista ja kobolttioksidista. Nämä materiaalit levitetään linssin pinnalle haihdutusprosessin avulla (tyhjiöhöyrystyspinnoitus) tehokkaan heijastamattoman vaikutuksen saavuttamiseksi. Heijastamattoman pinnoitteen jälkeen jää usein jäämiä, ja useimmilla näistä pinnoitteista on vihertävä sävy.
Periaatteessa heijastamattomien pinnoitteiden väriä voidaan säätää – niitä voidaan esimerkiksi valmistaa sinisinä, sinivioletteina, violetteina, harmaina pinnoitteina jne. Eri väriset pinnoitteet eroavat toisistaan tuotantoprosessiensa suhteen. Otetaan esimerkiksi siniset pinnoitteet: siniset pinnoitteet vaativat pienemmän heijastavuuden säätämistä, mikä tekee niiden pinnoitusprosessista vaikeamman kuin vihreiden pinnoitteiden. Sinisten ja vihreiden pinnoitteiden valonläpäisykyvyn ero voi kuitenkin olla alle 1 %.
Linssituotteissa sinisiä pinnoitteita käytetään enimmäkseen keski- ja huippuluokan linsseissä. Periaatteessa sinisillä pinnoitteilla on suurempi valonläpäisevyys kuin vihreillä pinnoitteilla (on huomattava, että tämä on "periaatteessa"). Tämä johtuu siitä, että valo on sekoitus eri aallonpituisia aaltoja, ja eri aallonpituuksien kuvauspaikat verkkokalvolla vaihtelevat. Normaalioloissa keltavihreä valo heijastuu tarkasti verkkokalvolle, ja vihreä valo vaikuttaa enemmän visuaaliseen informaatioon – siten ihmissilmä on herkempi vihreälle valolle.
Julkaisun aika: 06.11.2025